Meille hankittiin Canal+ vanhan tv paketin tilalle. Sieltä tulee hyviä elokuvia tiesin, nytkin tänään 25. 11. 2011. Aavikon kukka. Olen halunnut nähdä sen. Tosin alku jäi näkemättä. Mutta ei se mitään, luultavasti se pyörii siellä ainakin viikon. Tuskin kuitenkaan katson. Ehkä tämä taas riitti.

Minun ei ehkä pitäisi katsella tällaisia elokuvia, en ole oppinut. Kyse ei ole sen huonoudesta, sitä se ei ollut. Eikä se ollut lajissaan edes kovin raju tai mitenkään erityisen muistettava. Mutta se vavahdutti minua silti. Tai se herätti taas sen epämiellyttävän tunteen, josta luulin jo vähän päässeeni eroon. No tämän päiväisestä päätellen en ole päässyt. Katsoin kyllä sen tyytyväisenä loppuun, pienien inhon väreiden saattamana, mutta kohtuu levollisesti. Elokuvan päätyttyä menin takkatulen ääreen kirjan kanssa ja otin hyvän asennon. Hetken päästä alkoi värisyttää. Ja tiesin sen tunteen pääsevän valloilleen. En ole pitkään aikaan, jos koskaan mennyt sen vuoksi niin sekaisin. Ennen se on ollut raivoa tai inhoa, mutta nyt puistatusta ja surua. Vaikka minä olen suomalainen, hyvin voiva nuori netiokainen, eikä minun luultavasti koskaan tarvitse kokea millaista on oikeasti olla kurjassa asemassa oleva tyttö lapsi?

En minä vihaa olla nainen. Olisin erittäin mielelläni. Mutta minä en pysty olemaan. Minua kauhistuttaa enkä kykene ilmaisemaan sitä. Muille se on olan kohautus tai korkeintaan kimpaantunut sana, ja hyvä niin. Tuntuu taas kuin olisi aivan pihalla.

Outs, siitähän on jo aikaa, kun viimeksi olen mitään lisäilyjä tehnyt. Noh, en vain ole oikein jaksanut kauheasti piirrellä, ainakaan loppuun asti mitään järkevää ja julkaisukelpoista. Enpä kyllä muutenkaan ole tehnyt oikeastaan mitään. Mökillä käväisin yötä kaverin kanssa ensimmäisen kerran. Oli ihan mielenkiintoista. Ja mitä muuta? Käyttänyt vähän puhelinta, eipä sen kummoisempaa tai mielenkiintoisempaa, tai kumpaa vain, ihan näin vaikka.

Mutta tänäänpä sainkin sitten pieni muotoisen inspiraation. Ostin nimittäin vähän aikaa sitten kivat halpis kesäkevätsyksy kengät. Mielessäni on jo pitkään käynyt, että pitäisi ostaa kangaskengät, joita voisi vähän itse tuunailla. Ja noh, nyt sitten sellaiset löytyivät, 5 euron kenkäset, että ei edes haittaa ihan kauheasti, vaikka pikkuisen epäonnistuisikin.

Sen verran maukkaan väriset ovat, että päätin pysytellä mustavalkoisessa maalauksessa. Paras tulos niin. Aluksi ajattelin pienen ja söpön pääkallon tuhertamista, mutta se oli jotenkin liian ilmeistä joten luovuin siitä. Sitten olisin halunnut tehdä lohikäärmeen, mutta tila ei oikein ollut sopiva siihenkään, joten tällaiseen lehtikuvioon sitten päädyin. Mustavalkoisuus on muuten jees, mutta varsinkin noissa köynnöksissä pallot puskevat läpi ja saavat sen näyttämään vähän hölmön paksulta joistakin kohdin. Ja ovat muutenkin vähän epätasaiset. Mutta muuten kyllä onnistui ihan hyvin, en edes pilannut kenkääni jei! Saa nähdä, jos joskus keksin/jaksan jotain muuta lisäillä vielä. Toinen kenkä on toistaiseksi ihan kuvioton, että siihen jotain ainakin voisi kehitellä. Samaa kuviota en ainakaan tee. Tässäpä kuva vielä tuosta kenkäsestä.

Tämä on taas sellainen päivä. Rattaat kyllä pyörivät, mutta väärään suuntaan. Ajatukset ja asiat vain juoksevat yli jonain ihme virtana eikä ehdi ottaa mistään kiinni. Halusin niin kovasti saada tehtyä jotain, mitä olisin voinut päivittää, mutta halu ei vain riitä, pitäisi olla jotain annettavaa sille paperille. Ei ole. Onpas. Tarkistanpa asian! Inspiraatio. Hitto. Se lipesi. Idea! Toteuttamisarvoinen. Etsin kuvan. Löysin. Kokeilen. Ei onnistu. Uudestaan. Onnistui melkeen...Miksen ostanut sitä hattua eilen?...No piru nyt se näyttääkin ihan rumalta..Koska se ei ollut _täydellisesti_ sellainen jota olen etsinyt...Ja sitäpaitsi se täytyisi värittää...Ja kun minulla on jo melkein sellainen jota en ole edes käyttänyt, vaikka ei se ole sama asia...En osaa värittää kuin puuväreillä, en saisi siitä kuitenkaan sellaista, mitä ajattelin.

Ajattelen hattua ja katson kuvaa. Ei se edes näytä niin pahalta, mutta en vain halua pitää siitä. Se on keskenkin. Hattu. Itse asiassa minulla on jo melkein sellainen, kuin olen halunnut, siihen täytyy vain lisätä jotain.  Kumpikaan pohtimani asia ei edes ole minulle oikeasti tärkeä. Viis jostain tylsästä hatusta. Ihan sama jostain keskeneräisestä kuvasta. En taida edes oikeasti miettiä niitä. 

No en, tiesit kyllä.

Usein tuntuu, että kaipaa jotain tekemistä päästäkseen ajattelemasta jotain. Tekee hyvää lähteä jonnekin ja olla ajattelematta mitään muuta, kuin siihen liittyviä asioita. Asia toimii, kiva reissu. Mutta takaisin tullessa ongelma tuntuukin paljon työläämmältä ja tulee ajatuksiin ilman mitään syytä. Vaikka hetki sitten olikin hienoa. Tarpeellista.

Vaikka nyt en edes kaukana käynytkään.